Oletko tullut ajatelleeksi, että siitä voi olla haittaa, jos sanoo lapselle: ”Sinä se olet sitten ujo.”? Tai jos hänelle sanoo: ”Sinä olet aina niin kiltti.”
Kuulostaako oudolta? Jos lapsi ujostelee, eikö ole hyvä sanoittaa hänen tunnettaan? Tai jos lapsi vanhemman kokemuksen mukaan yleensä tottelee saamiaan ohjeita ilman vastaväitteitä, eikö silloin ole hyvä kehua kiltiksi?
Kun sanot toista ihmistä ujoksi, kiltiksi tai käytät jotakin muuta yleistystä, kyse on toisen ihmisen leimaamisesta. Kuka haluaisi tulla toisen määrittelemäksi ja leimaamaksi? Sehän tarkoittaa pohjimmiltaan, että Sinä olet mitä Minä päätän.
Kukaan ei ole kuitenkaan aina ujo, vaikka olisikin toisinaan tai vaikka säännöllisesti hitaasti lämpenevä uusissa tilanteissa. Eikä kukaan ole aina kiltti, vaikka hänen käytöksensä olisi vallitsevien normien mukaista joissakin tietyissä hetkissä.
Ujoksi leimattu lapsi voi alkaa käyttäytyä saamansa leiman mukaan ja hän voi alkaa ajatella, ettei hänen kuulukaan toimia kuten ns. rohkeat toverinsa.
Välikommenttina mainittakoon, että ujoudessa on paljon hyviä puolia. Mukavaa luettavaa aiheesta on Liisa Keltikangas-Järvisen viime vuonna julkaistu ”Ujot ja introvertit”-kirja. Suosittelen. Tästä linkistä voit lukea kuvauksen kirjasta.
https://www.wsoy.fi/kirja/liisa-keltikangas-jarvinen/ujot-ja-introvertit/9789510434765
Kiltiksi leimaaminen on puolestaan positiivinen leima. Sen haitallisuutta saattaa olla vaikeaa hahmottaa. Viime vuosina on paljon puhuttu siitä, miten lasta täytyy kehua ja kannustaa ja se on luonnollisesti totta. On kuitenkin eri asia antaa kiitosta jostakin konkreettisesta tilanteesta, jossa lapsi on toiminut esimerkillisesti, kuin ylistää häntä aina ja ikuisesti täydelliseksi.
Vaikka vanhempi kuinka kehuisi lapsen olevan aina kiltti, lapsi kuitenkin tietää ettei se ole totta. Kukaan ei ole aina tietynlainen. Jos vanhempi vain jatkaa kehujaan, voi lapsi arvella, että vanhempi luulee hänen olevan parempi kuin hän oikeasti on. On ikävää, jos lapsi ajattelee kelpaavansa vanhemmilleen vain täydellisenä. Kuitenkin lapsi tietää, ettei ole sellainen. Silloin hän ei ehkä uskallakaan kertoa, jos vaikka kokeesta on tullut kympin sijaan yhdeksän. Hän voi ajatella, että vanhempi rakastaa häntä vain kilttinä, hyvänä, täydellisenä. Ihmisenä jota ei ole edes olemassa. Pitäisikö hänen siis alkaa näytellä vanhempien muodostamaa ihannekuvaa lapsestaan?
Muun muassa tällaista aihepiiriä sivutaan Toimiva perhe-kurssilla, jonka aloitimme tänään Alppilan kirkolla.
Kuva: Skitterphoto/Pixaby.